vahvaksi rikotut: tarinoita seksuaaliväkivallasta suomessa

Meeri Koutaniemi ja Ann-Mari Leinonen tarttuvat kirjassaan mitä karmeimpaan: seksuaaliväkivaltaan. Kirjassa pääsevät ääneen 14 ihmistä, joille on tehty seksuaalista väkivaltaa. Useimmat jakavat tarinansa omilla kasvoillaan.

 Harva kirja herättää näin vahvaa puistatuksen, kuvotuksen ja pakokauhun tunnetta ennen kuin on edes lukenut sivuakaan. Sisällysluetteloa katsoessa hyytää. Insestiä vauvaa kohtaan. Joukkoraiskaus. Sieppaus ja raiskaus. Keskenmenoepäily oman veljen tekemästä raiskauksesta. Jotkut ovat kokeneet raiskauksen lukuisia kertoja elämässään, uudestaan ja uudestaan.

Teki mieli vain heittää kirja nurkkaan. Mutta emme me voi ummistaa silmiä teoilta, joita tapahtuu keskellämme. On pakko katsoa kohti. Se, mitä sivulliset tuntevat, ei ole mitään uhrien kokemaan verrattuna.

Kirjaa ei pysty lukemaan kerralla. On pakko välillä pitää taukoa kaikesta raakuudesta ja sadismista. Jotkut ovat toivoneet kirjan olevan toiveikkaampi, eikä näin synkkä. Niin, onhan ymmärrettävää, että haluamme kuulla tarinoita, joissa noustaan vaikeuksien kautta voittoon. Haluamme, että pimeyden jälkeen tulee aina valo. Janoamme kivoja tarinoita, joista löytyy kaikesta pahasta huolimatta toivon pilkahdus. Tämä on kuitenkin valtava vaatimus väkivaltaa kokeneille. Ei heiltä voi vaatia eikä odottaa mitään. Ei heidän tarvitse väkisin löytää kokemuksistaan jotain syvempää merkitystä, opetusta tai kasvukertomusta. Koko ajatus on aivan absurdi. Väkivalta ei kasvata, se tuhoaa.

"En tiedä kuitenkaan sitä, tulenko koskaan täysin ehjäksi ihmiseksi. Raiskaus rikkoo ihmisen sisimmän. Olen hengissä, mutta säröillä."

Ei näitä ihmisiä voi kuin kiittää. Kiitos, että kerrotte. Kiitos, että uskallatte. Kiitos, että olette rehellisiä.  Meidän tehtävämme on kuunnella totuus, oli se mikä hyvänsä. Koska he jakavat meille hyvin vaikeita ja intiimejä asioita, meidän täytyy olla tuon luottamuksen arvoisia. Yksi haastatateltu kritisoi median antamaan kuvaa hyväksikäytöstä: se on vieraannuttavaa.

Minusta teoksessa on kyllä toivoa. Siitä todistaa jo se, että nämä ihmiset ovat onnistuneet selviämään kokemuksistaan hengissä ja ovat tässä kertomassa meille heille tehdyistä rikoksista. Moni kuvaa olevansa vahva. Sitä he ovat. Eräs kuvaa maailmankuvansa muuttuneen positiivisempaan suuntaan. Toinen pohtii, etteivät muiden teot voi määrittää arvoani. Kolmas toteaa, että elämä on ollut enemmän hyvää kuin huonoa. Haastatellut haluvat auttaa muita, ettei tällaista enää tapahtuisi. Jotkut ovat vieneet rikoksen poliisille, mikä sekin vaatii rohkeutta ja voimaa. He ovat kokeneet nöyryytystä oikeussaleissa, kun heiltä on kyselty vaatetusta rikoksen aikana. Kyllä, tätä tapahtuu edelleen.

Ikävä kyllä suurin osa seksuaalirikollisista ei saa tuomiota. Vuosittain Suomessa tehdään noin reilut 1 500 ilmoitusta seksuaalisesta väkivallasta. Todellisten tekojen arvellaan olevan kuitenkin 50 000. Suurinta osaa raiskauksista ei koskaan ilmoiteta. Yleensä tekijä ja uhri tuntevat toisensa. Pieni osa saa tuomion. Haastatellut kertovat turhautumisesta rikoksen vanhenemisesta. Se herättää raivoa ja pettymystä oikeuslaitosta kohtaan. Jos on rikottu lapsena, voi kestää hyvin monta vuotta ennen kuin jaksaa ja kykenee vaatimaan itselleen oikeutta. Siinä vaiheessa rikos saattaa jo olla vanhentunut. Tämä laittaa pohtimaan, tulisiko lapseen kohdistuvan väkivallan olla koskaan vanhenematon rikos, kuten esimerkiksi murha on. Uhri kun joutuu elämään teon kanssa koko loppuelämänsä. Tätä ovat myös poliitikot pohtineet.

Suostumukseen perustuva lainsäädäntö raiskauksissa olisi kyllä hyvä juttu.

"Yhteiskunnan sosiaalisen paineen raiskausta kohtaan on muututtava. Vastuun ja seurauksien on kuuluttava tekijälle. Hänen on kannettava vastuu teoistaan, ei uhrin."

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea arvosteluni kirjasta, joka kertoo insesmin kokemuksista kaunokirjallisin keinoin.

Meeri Koutaniemi & Ann-Mari Leinonen: Vahvaksi rikotut: Tarinoita seksuaaliväkivallasta Suomessa
Siltala (2020)
183 s.

#arvostelut
#kirjat
#psykologia