pahimman pelko - hereditary

Viikko sitten katsoin viimein Ari Asterin ohjaaman Hereditary-elokuvan (2018). Se oli yksi vuoden tapauksista, eikä syyttä. Hereditary ei ole perinteinen kauhuelokuva ja siksi juuri se on mielenkiintoinen. Seuraava arvio sisältää juonipaljastuksia.

Elokuva alkaa, kun nelihenkisen Graham-perheen isoäiti, Ellen, kuolee. Kukaan muu perheessä ei tunnu surevan, paitsi teinityttö Charlie. Selviää, että Ellenillä ja tämän tyttärellä, Anniella, ei ollut parhain suhde. Kummalliset ja yliluonnolliset tapahtumat alkavat piinata perhettä Ellenin poismenon myötä. Yhtenä traagisimpana se, kun perheen toinen teini Peter on välillisesti osallisena Charlien kuolemaan.

Näkisin, että elokuvaa voi tulkita karkeasti kahdelta tasolta käsin. On realistis-yliluonnollinen (laitoinko juuri nämä sanat yhteen!) taso sekä psyykkinen metataso. Ohjaaja on osannut tehdä työnsä taitavasti, nimittäin kumpikin tulkinta on täysin relevantti. Elokuvan ja erityisesti sen lopun voi nähdä kertovan kultista, johon Ellen kuului, mutta sen voi yhtä lailla nähdä käsittelevän vaikeita perhesuhteita, hankalaa kommunikaatiota, turvattomia kiintymyssuhteita, tunteita ja mielenterveysongelmia. Minua kiinnostaa enemmän jälkimmäinen tulkinta, jolle perustan arvioni.

Hereditary on joissakin listauksissa yksi kaikkien aikojen pelottavimmista elokuvista, vaikka siinä ei juuri ole jumpscare-kohtauksia. Sen kauhu perustuu enemmän pitkiin ottoihin, lähikuviin, hyytävään tunnelmaan, häiritsevään intensiivisyyteen ja arvaamattomuuteen. Monet ovat kokeneet elokuvan pelottavaksi vasta jälkikäteen, minkä ymmärrän hyvin. Elokuvan kauhu on sellaista, että se menee suoraan jonnekin alitajunnan syövereihin ja painelee siellä pelkonappejamme. Huomaan sen itsessäni siitä, että elokuvan kauhuvaikutusta on todella vaikeaa laittaa sanoiksi. Sen vain tuntee. Mutta jos yritän, elokuva triggeröi muutamia yleisinhimillisiä pelkoja, jotka voisi pukea tällaisiksi kysymyksiksi:

Mitä jos menetän järkeni ja sekoan?
Mitä jos en pysty hallitsemaan itseäni?
Mitä jos en tiedä, mikä on totta ja mikä ei?
Mitä jos en pääse ulos mieleni vankilasta?
Mitä jos menetän perheeni?
Mitä jos tapan vahingossa jonkun?
Mitä jos tapan lapseni?

Jotkut kommentoivat, että elokuvan kauhun tuntee kunnolla vain, jos on omia lapsia. Voi hyvin olla, etten itse lapsettomana pysty kunnolla ymmärtämään kaikkia teoksen kauhutasoja. Voin vain kuvitella, ja sekin on hirveää, niin hirveää.

Mielestäni elokuva kertoo pohjimmiltaan traumasta. Anniella oli ilmeisen raskas lapsuus etäisen äidin ja kamalien tapahtumien seurauksena. Annien veli hirttäytyi 16-vuotiaana. Isä nälkiinnytti itsensä ja kuoli Annien ollessa vauva. Vertaistukiryhmässä Annie puhuu sukunsa skitsofreniasta ja muista mielenterveyden häiriöistä. Elokuvan nimen voi suoraan kääntää tarkoittavan suvussa kulkevaa raskasta mielenterveysongelmien perintöä, joka tulee osaksi koko Grahamien perhettä. Tiedetään, että esimerkiksi skitsofrenian taustalla on erilaisia perinnöllisiä alttiustekijöitä sekä ympäristötekijöitä.

Perheen välit näyttäytyvät kireinä ja kompleksisina.  Kun Annien vertaistukiryhmän tuttava kysyy hänen väleistään Peteriin, Annie väistää kysymyksen. Tämä on hyvin paljastavaa. Koska Anniella ei ole ollut turvallista ja lämmintä äitiä, hänen on itsekin vaikea olla sellainen omille lapsilleen. Isoäidin kuoleman jälkeen Charlie kysyi äidiltään, kuka minusta nyt huolehtii. Annie ei ole osannut kiinnittyä lapsiinsa ja olla äiti. Samalla hänestä huokuu myös asenne, että hän haluaakin olla kaukana lapsistaan, jotta suojelisi näitä. Kenties itseltään, kenties sukunsa taakalta. Mutta eihän tämä toimi. Lapsi tarvitsee aikuisen, jolta saada turvaa ja rakkautta. Yhtenä teoksen teemana voi ajatella olevan myös vanhemmuuteen liityvät pelot.

Elokuvan ensikohtauskin vahvistaa trauman narratiivia. Siinä nähdään nukkekodin tapainen pienoisrakennelma, jonka sisälle mennään ja tapahtumat alkavat pyöriä. Annie on taiteilija, joka valmistelee pienoismalleistaan näyttelyä. Nukkekodissa nähdään samoja kohtauksia, joita elokuvassakin tapahtuu. Nukkekoti ja elokuvan tapahtumat vuorottelevat. Ajattelen, että nukkekoti on Annien tapa käsitellä traumaansa, kokemuksiaan, pelkojaan ja kenties harhojaan. Tätä ajatusta tehostetaan elokuvassa niin, ettei katsoja aina tiedä, mikä tapahtuu oikeasti, mikä on jonkun unta, mikä on kuvitelmaa, mikä on nukkekotia. Kuten Duodecimin artikkelissa kirjoitetaan:

"Osa skitsofrenian diagnostiset kriteerit täyttävistä sairaustiloista on traumaperäisiä häiriöitä. Tällöin tietoisuudesta torjutut lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tunnemuistot voivat olla erilaisten harha-aistimusten, harhaluulojen, oudoilta tuntuvien kokemusten ja merkityselämysten taustalla."

Elokuvaa katsoessa tuleekin jännä fiilis, että on itse nukkekodin sisällä. Siirtymät sen huoneesta toiseen tuntuvat siltä, kuin olisi itsekin liikkumassa pienoisrakennelmassa. Elokuva keskittyy Grahamien kotiin ja enimmäkseen sisätiloihin. Tästä syntyy häiriintynyt, klaustrofobinen ja illuusiomainen tunnelma. Joissakin psykoanalyyttisissa unitulkinnoissa talon ajatellaan edustavan ihmisen omaa mieltä. Tässä mielessä (!) ollaan siis itse asiassa kirjaimellisesti Annien psyykessä. Tulkitsen, että Annie käsittelee kokemuksiaan myös vuoroin Peterin kautta, mikä edustaa hänen lapsiminäänsä. Ruudullahan nähdään eniten Annieta ja Peteriä, he ovat valokeilassa. Annien mies, Steve, on koko elokuvan ajan sivustakatsojan roolissa. Tämä voi merkitä Annien isättömyyttä. Talon eli psyyken kerroksissa vaihdellaan siis Annien lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Ne lomittuvat ja sulautuvat toisiinsa.

Loppukohtauksen voi ajatella niin, että Annie hyväksyy lopulta äidin kuoleman ja elämänsä. Äiti on asetettu kuningattaren asemaan palvottavaksi. Tämä voi kuvata äidin autoritäärisyyttä ja hallitsijan asemaa Annien elämässä. Lapsi kiintyy myös vaaralliseen vanhempaan, mitä hänen äiti ilmeisimmin on ollut, koska vihjataan, että Annien veli teki itsemurhan nimenomaan äidin aikaansaamana. Joskus voi käydä niin, että lapsi idealisoi vaarallisen vanhempansa. Toki näin tekevät jossain määrin kaikki lapset, mutta se on erilaista kaltoinkohdelluilla lapsilla. Kuva vanhemmasta on vääristynyt, koska on liian raskasta nähdä totuutta. On parempi suojella mieltään. Visio täydellisestä vanhemmasta rikkoutuu lapsen kasvaessa, mutta idealisointi saattaa kaltoinkohdelluilla olla sitkeää. Tämä äitikuningatar voi olla idealisoinnin ilmentymä. Ehkä Annie myös kuvittelee samalla, miltä tuntuisi saada äidin hyväksyntä, jota ei koskaan tullut, arvostihan tämä lopulta vain poikalapsia.

Kaikkiaan elokuva on hienoine näyttelijäsuorituksineen kiinnostava psykologinen tutkielma mielenterveysongelmien vaikutuksista sekä ristiriitaisista perhesuhteista. Hieman samankaltaisia teemoja käsitellään myös Raw-elokuvassa, jonka arvostelin vuosi sitten. En tiedä, voinko varsinaisesti suositella elokuvaa kenellekään edellisten kauhuvaikutusten jälkeen (tästä haastattelusta ilmenee, että Peteriä näytellyt Alex Wolff sai elokuvan kuvaamisen jälkeen PTSD:n oireita), mutta jos kiinnostaa ja kestää kauhuelokuvia, voi elokuvalle antaa mahdollisuuden. Ainakin Helsingin Sanomista löytyy kiittävä arvio.

#arvostelut
#elokuvat
#mielenterveyden häiriöt
#psykologia
#vanhemmuus