miksi kaikki eivät voi hoitaa traumoja?

Psyykkiset traumat ovat vaativia ja monimutkaisia ilmiöitä, joihin eri alan ammattilaiset törmäävät vastaanottotyössään. Miksi kuitenkaan aivan kaikki eivät voi hoitaa kriisejä ja traumoja?

DISCLAIMER: Tämä teksti ei ole lyhytterapeuttien, valmentajien, uskomushoitajien jne. vähättelyä, koska edellä mainittuja ei ole edes tarkoitettu toimimaan hoidollisessa/kuntouttavassa työssä. On olemassa eettisesti ja fiksusti toimivia yrittäjiä, jotka ohjaavat asiakkaan tarvittaessa eteenpäin, joten luonnollisestikaan teksti ei koske kaikkia alalla. Kuitenkin on myös epäeettisesti toimivia terapeutteja, joiden toimintaa on syytä tarkastella. En ota kantaa yksittäisten toimijoiden taitoihin ja koulutuksiin, jotka ovat tietenkin vaihtelevia, vaan lähestyn aihetta yleisellä ilmiö- ja ryhmätasolla. Blogitekstin ainoana tarkoituksena on pyrkiä vastaamaan otsikossa esitettyyn kysymykseen, pohtia asiakastyön etiikkaa sekä tuoda esiin näkökohtia asiakasturvallisuudesta.

Käytän tekstissä yleisnimikkeenä terapeutti tai maallikkoterapeutti viitatessani henkilöihin, joilla ei ole psykoterapeutin koulutusta ja jotka esittäytyvät terapeutteina. Psykoterapeutteihin viittaan heidän omalla ammattinimikkeellään. Psykoterapeutti on suojattu ammattinimike, jota ei voi käyttää muu kuin koulutuksen käynyt. Psykoterapeuttien toimintaa valvovat Avi ja Valvira.
 
Kriisien ja traumojen hoitovastuun osalta teksti noudattaa Käypä hoito -suositusta.

MIKÄ ON TRAUMA?

Arjessa saatamme käyttää sanoja kriisi ja trauma kevyesti. Traumat eivät ole keveää lifestylea, vaikka joistain hyvinvointimedioista voi saada sellaisen kuvan. Psyykkinen trauma syntyy, kun ihminen kohtaa jonkin henkeä uhkaavan, uhkaavalta tuntuvan tai koskemattomuutta ja turvallisuudentunnetta rikkovan poikkeuksellisen tapahtuman. Ihmiselle tapahtuu jotain ylivoimaista, kuten liikenneonnettomuuteen joutuminen tai väkivaltaisen teon todistaminen. Myös tieto läheisen kuolemasta tai vahingoittumisesta voi traumatisoida. Yksittäisen lisäksi useat ja toistuvat teot voivat aiheuttaa trauman, kuten lapsuudenaikainen laiminlyönti ja kaltoinkohtelu.

Suurin osa ihmisistä kokee elämässään vähintään yhden trauman, mutta vain vähemmistö ei toivu siitä itsestään. Jos järkyttävää tapahtumaa ei pääse käsittelemään, seurauksena voi olla traumaperäinen stressihäiriö.

Vaikka traumat ovat inhimillisiä, ei kuitenkaan ole niin, että kaikki olisivat traumatisoituneita. Sekään ei ole totta, ettei kukaan selviytyisi lapsuudesta ilman traumaa, vaikka joskus kuulee näin väitettävän. Trauma ja vaikea kokemus ovat eri asioita. Traumasta toipumisessa ei ole kyse jostain yli pääsemistä, vaan se on omaksi itseksi tulemista trauman kanssa.

VÄÄRÄNLAINEN APU HUONONTAA MIELENTERVEYTTÄ

Traumat ovat monimutkaisia, vaikeita ja säikeisiä kehomielen ilmiöitä, joten niitä ja niiden hoitoa ei voi ymmärtää ilman riittäviä sotekoulutuksia ja runsasta potilas- ja asiakastyötä. Kaikenlainen yksinkertaisuus, pikaratkaisut, positiiviset tsemppilauseet, kuuden askeleen ohjelmat jne. tulee unohtaa traumojen hoidossa. Syvällisin ja systemaattisin ymmärrys ja osaaminen traumojen hoidosta on traumapsykoterapeuteilla, koska he ovat erikoistuneet vuosien ajan nimenomaan traumoihin, vaikka toki kaikilla psykoterapeuteilla on opiskelun ja kokemuksen myötä kompetenssia käsitellä traumoja. Vastaavasti syöpähoidoista ainoastaan lääketieteen ammattilaisilla on syvällisin tietotaito, muiden on pinnallisempaa.

Osa maallikkokentällä markkinoi palveluitaan harhaanjohtavasti ja hienon kuuloisilla termeillä. Saatetaan esimerkiksi antaa lupauksia negatiivisista tunteista vapautumisesta. Osa jopa esittää ristiriitaisesti palveluidensa voivan olla hyödyllisiä, vaikka ne eivät olisi sopivia asiakkaille. Mikäli yrittäjä esimerkiksi väittää palveluidensa olevan traumasensitiivisiä, -tietoisia jne., tästä ei ole mitään takeita, koska ilman koulutuksia ja ohjattua asiakastyön kokemusta ei voi antaa tällaisia lupauksia. Traumasensitiivinen ja muut vastaavat termit voivat toki tarkoittaa eri asioita, mutta yleisesti ne luovat kuvan, että palvelut ovat turvallisia traumatisoituneille. Terapeutilla voi olla yleistä tietoa traumasta, mutta ilman trauman ammatillista osaamista ei voi olla syvällistä ymmärrystä siitä, miten traumat ilmenevät nykyhetkessä eikä siitä, miten toimia niin, ettei aktivoi asiakkaan traumoja. Palveluntarjoajan oma kokemus hänen antamiensa palvelujen tehosta on pelkkä mainospuhe, eivätkä haavoittuneet asiakkaat välttämättä ikinä tule jälkeenpäin kertomaan heille aiheutuneesta vahingosta, koska esiin nousseet traumaoireet vievät kaiken kapasiteetin.

Vääränlainen apu ja siitä johtuva turvattomuus voivat pahentaa traumatisoituneen tilaa. Taitamaton terapeutti voi istuttaa asiakkaalle valemuistoja. Tieteen ulkopuoliset hoidot pahimmillaan vahingoittavat ja tappavat. Terapia ei ole jotain kevyttä leikin asiaa, jossa voi tehdä ja testailla mitä vain kuten Youtube-haasteessa, vaan terapia on keskushermostoon ja mieleen vaikuttavaa toimintaa, jossa pureudutaan ihmisen tunnerakenteisiin. Siten se on mielen kirurgiaa ja aivan yhtä vakavaa kuin fyysisten ongelmien hoito. Traumat ovat aina vakavia ilmiöitä, eikä ole olemassa lievää traumaa.
 
Kaikkein ongelmallisinta on, jos joku laittaa terapiapraktiikan pystyyn ilman mitään aiempia koulutuksia. Tällöin terapeutilla ei voi olla opittua ymmärrystä siitä, mikä on terapeutin ammattirooli, mikä on sallittua ja mikä ei ole sallittua tuossa roolissa. Tällaisessa tilanteessa terapeutti toimii ammatissaan omana itsenään. Terapeutin on ehdottomasti toimittava ammattiroolistaan käsin, muuten hän todennäköisesti ajautuu stressikuormitukseen, eturistiriitoihin, defensiiviseen käyttäytymiseen, virheisiin ja etiikan rikkomiseen. Toki terapeutti on voinut lukea esimerkiksi etiikasta, mutta ilman opittua ammattiroolia nämä joskus luetut asiat eivät välttämättä tule käyttöön vaikeissa tilanteissa.

Seuraavaksi käsittelen joitakin tekijöitä, mitkä eivät riitä kompetenssiksi traumojen hoitamiseen. Samalla kirjoitan terapia-alan ongelmista.

YKSITTÄISET KIRJAT, KURSSIT JA TEKNIIKAT EIVÄT PÄTEVÖITÄ

Traumojen hoidossa ei riitä pelkkä lukeminen, vaan tarvitaan myös kokemusta ohjatusta asiakastyöstä. Se, että lukee paljon, ei vielä välttämättä tarkoita käytännössä mitään. Kuka tahansa voi lukea kirjan aivokirurgiasta, mutta tällaisella kokemuksella ei vielä päästetä leikkaussaliin. Kaiken lisäksi luettu kirjallisuus voi jollakulla koostua self helpistä. Harvempi jaksaa lukea tieteellisiä artikkeleita, etenkään, jos koulutuksessa sitä ei vaadita. Lisäksi ilman tieteellistä koulutusta ei ole kokonaiskäsitystä alan tutkimuskentästä eikä välttämättä osaamista siitä, miten tutkimuksia tulkitaan. Tällöin saatetaan ankkuroitua yksittäisiin tuloksiin ja päätyä yksinkertaistuksiin ja virheellisiin johtopäätöksiin.

Yksittäiset kurssit eivät tee ihmisestä vielä pätevää. Myöskään se, vaikka kouluttajina olisi toiminut ammattilaisia, ei vielä välttämättä kerro terapeutin taitotasosta mitään, koska kenestäkään ei tule psykoterapeuttia osallistumalla psykoterapeutin luennolle.

Karkeasti sanoen tekniikat ja menetelmät eivät ole niitä vaikeimpia asioita terapiatyössä, ne ovat opittavissa. Paljon vaikeampaa on kohdata ihminen hänen ollessa haavoittuvaisimmillaan ja kestää asiakkaan kertomia joskus kauheitakin kokemuksia muuttamatta niitä muuksi mitä ne ovat.

TERAPIA EI OLE VAIN TERAPIAA

Terapia on muutakin kuin vuorovaikutusta ja tekniikoita. Se on esimerkiksi käyntien kirjaamista, tietoturvasta huolehtimista, henkilötietojen käsittelyä, eettisen asiakastyön käytäntöjen noudattamista, asiakkaan kunnioittamista, yhteydenpitoa asiakastyöhön varatuilla puhelimilla ja sähköpostiosoitteilla, laskuttamista... Ei ole mitään ennakkotakeita, että soten ulkopuolinen huolehtisi näistä asianmukaisesti, koska edellisiä ei ole välttämättä käyty läpi koulutuksessa (jos on mitään koulutusta). Ja vaikka olisi käyty koulutuksia, ne eivät välttämättä näy terapeutin käytännön työssä, koska ammatillisia tai laillisia velvoitteita ei ole. Valitettavasti monissa terapiakoulutusten kuvauksissa ei mainita sanallakaan etiikkaa.

Psykoterapeuteille on opetettu terapeuttisen prosessin etenemisestä. Maallikkoterapeutit saattavat lähteä asiakastyössä suoraan syvään päätyyn kohti traumoja. Osa maallikkoterapeuteista näyttää tavoittelevan ja suoraan markkinoi intensiivistä ja suoraviivaista traumojen hoitoa. Todellisuudessa psykoterapiassa ei tavoitella intensiivisyyttä, vaan työskentelyä, joka on asiakkaan sietoikkunassa, vaikka toki voimakkaita tunteita todennäköisesti herää. Terapeuttinen prosessi etenee hiljalleen eikä ole ollenkaan hyvä idea syöksyä suoraviivaisesti ihmisen arimpiin kohtiin. Koska maallikkoterapeuteilla ei ole riittäviä koulutuksia, he eivät välttämättä ymmärrä, miten suurta vahinkoa terapeutin taitamaton toiminta voi traumatisoituneelle aiheuttaa. Traumatisoituneen todellisuudentaju voi ennestään horjua helposti, ja terapeutti voi tätä toiminnallaan horjuttaa entisestään.

Maallikkoterapeutilla voi olla vääriä käsityksiä terapeuttisesta vuorovaikutuksesta. Näitä saattaa syntyä esimerkiksi tv-ohjelmista ja elokuvista, joissa ei useimmiten esitetä terapiatyötä realistisesti. Tv:n terapeuteilla näyttää usein olevan jonkinlainen röntgenkatse, jonka avulla he näkevät asiakkaan läpi ja suoraan tämän tunteisiin ja synkkiin salaisuuksiin. Tosielämässä terapeutti saattaa sitten arvata ja olettaa asiakkaan ajatuksia ja tunteita. Ajatus tämän taustalla voi olla hyväntahtoinen, mutta tämä ei toimi. Terapeutin tarkoituksena on tukea asiakkaan omaa itseilmaisua, ei puhua tämän puolesta. On aina parempi kysyä kuin olettaa, kuten kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Väärinymmärretyksi ja -tulkituksi tuleminen tuntuu asiakkaasta pahalta. Toinen mahdollinen väärinkäsitys liittyy neuvomiseen. Meillä ihmisillä on yleisesti melko vahva taipumus neuvoa muita silloinkin, kun neuvoja ei pyydetä. Terapeutin ei ole tarkoitus antaa asiakkaalle neuvoja ja elämänohjeita, hänen henkilökohtaiset arvonsa eivät kuulu asiakkaalle eikä niitä saa työhön tuoda. Hoito-ohjeiden antaminen mielenterveyden häiriöön on asia erikseen, ja näitä voivat pätevästi antaa vain mielenterveyden ammattilaiset.

Arkijärjen ja intuition avulla ei voi hoitaa terapeuttista vuorovaikutusta traumatisoituneiden kanssa. Tämä siksi, koska psykoterapeutit toimivat usein aivan päinvastoin mitä arkijärki kertoo, ja psykoterapeutit käyttäytyvät eri tavalla omissa henkilökohtaisissa suhteissaan kuin työroolissaan.

Terapiatyössä tarvitaan laajat psykologiset tiedot ihmisestä. Ei riitä, että on spesifiä tietoa jostain häiriöstä tai vaikkapa trauman hermostollisista mekanismeista, vaan on oltava paljon tietoa mm. kehityspsykologiasta eli ihmisen psyykkisestä, fyysisestä, kognitiivisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Traumaa ei voi eristää ihmisestä joksikin omaksi saarekkeekseen, jota voisi irrallisesti tarkastella ja hoitaa. Vastaanotolla ei ole traumamöykky, vaan ihminen, johon ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat monet asiat trauman lisäksi. Sille on syynsä, miksi psykoterapeuttikoulutukset ja sitä edeltäneet koulutukset ovat vuosikausia pitkiä.

Maallikkoterapeutti saattaa herkästi tulkita kaiken asiakkaan käyttäytymisen johtuvan traumasta. Arjessakin  ihmiset saatetaan toisinaan nähdä pelkkinä diagnoosien haltijoina, ja ihmetellään, kuinka masentunut voi nauraa. Ilmiössä on vaarana myös kavala ase: terapeutti voi kuitata asiakkaan antaman asiallisen palautteen terapeutin toiminnasta lyömällä pöytään traumakortin. On myös aivan validi riski, ettei terapeutti hahmota, milloin trauman olemassaolo pitäisi ottaa huomioon, ja tulee näin vahingossa aktivoineeksi asiakkaan traumaa. Terapeutti voi virheellisesti nähdä omat kipukohtansa ja diagnoosinsa asiakkaassa. Tämä taas voi vaikuttaa asiakkaan uskomusjärjestelmään, johtaa uuteen identiteettiin sekä nocebo-efektiin eli kehittämään oireita, joita auktoriteetti väittää asiakkaalla olevan. Terapeutit eivät voi luvata sitä, etteivätkö traumamuistot aktivoituisi ja avautuisi, koska traumatriggerit voivat olla niin moninaisia.

OMAT KOKEMUKSET TAI PSYKOTERAPIA EIVÄT OLE CV-MERKINTÄ

Toisinaan minkä tahansa asian amatöörit saattavat luulla olevansa pätevämpiä kuin ovatkaan. Tämä näkyy hajanaisella terapiakentällä, jossa annetaan katteettomia lupauksia omista palveluista. Osa palveluntarjoajista kertoo suoraan omista mielenterveyden häiriöistään, terapiakokemuksistaan ja halustaan auttaa muita, jotka kärsivät samoista ongelmista.

Edelliset eivät ole riittäviä perusteita terapiatyölle. Kukaan ei voisi sanoa olevansa lääkäri, koska on itsekin käynyt lääkärillä. Kenestäkään ei tule hyvää syöpälääkäriä sen takia, että on itse sairastanut syövän. Nämä samat perusteet pätevät myös psyykkisiin ilmiöihin. Terapeutit voivat toki ymmärtää omia mielenterveyden ongelmiaan sekä ilmiöitä yleisellä tasolla, mutta tämä ei riitä hoidolliseen/kuntouttavaan asiakastyöhön, koska teoriatieto ja asiakastyö ovat eri asioita. Ei myöskään ole selvää, että esimerkiksi kaksi masentunutta täysin jakaisi samoja kokemuksia, koska masennus voi ilmetä ihmisillä niin eri tavoin. Terapeuttisessa työssä tarvitaan nöyryyttä, ei itsevarmuutta.

Kokemus psykoterapiasta on kokemus ainoastaan psykoterapia-asiakkaana olemisesta, ei psykoterapeutin työstä. Toki asiakkaat havainnoivat psykoterapeutin toimintaa ja työtapoja, mutta on silti aivan eri asia olla asiakkaana kuin terapeuttina. Asiakkaat näkevät psykoterapeutin työstä vain pinnan, paljon jää peittoon. Lisäksi psykoterapeutti ei ole vain tyhjästä alkanut tehdä työtään, vaan hän on tehnyt vuosien matkan ollakseen siinä missä nyt on. Elämänkokemus ei sekään ole kummoinen meriitti, koska kaikilla on sitä. Lisäksi se, mitä elämässään kokee, on lopulta subjektiivista, eikä sitä voi välttämättä yleistää muihin.

Mikäli terapeutti on viehättynyt omasta selviytymistarinastaan, voi auttamishaluun sekoittua itseterapoinnin, vaikuttamistyön ja vertaistuen elementtejä sekä sankarillista ajatusta itsestä pelastajana. Osalla tähän voi sekoittua spirituaalista narsismia, jolloin ihminen näkee itsensä niin henkisesti kyvykkäänä, että voi vapauttaa muut traumoistaan. Vaikuttamistyössä ja vertaistuessa ei ole mitään väärää, päinvastoin. Ne eivät kuitenkaan ole sopivia motiiveja hoidolliseen/kuntouttavaan työhön. Se, että on itse selättänyt omat traumansa, on todella eri asia kuin se, että auttaa muita traumatisoituneita. Traumatyöskentely on todella vaikeaa ja vaativaa, se ei ole helppoa. Traumoihin sotkeutuvat maallikot tulevat kyllä huomaamaan, että toisen auttaminen ei olekaan niin simppeliä kuin itsen auttaminen. Koko ajatus siitä, että kaikista traumoista voisi vapautua, on haitallinen ja vääristynyt, koska näin ei välttämättä ole kaikkien traumojen kohdalla. Jotkin traumat, erityisesti lapsuudessa syntyneet, saattavat kulkea jollain tapaa matkassa koko elämän, vaikka tietenkin on mahdollista elää hyvää elämää, jossa trauma ei jatkuvasti vie toimintakykyä.

Halu auttaa ei tee ihmisestä vielä erityistä terapeuttikandidaattia, koska auttamishalu on hyvin yleismaailmallinen ja lähestulkoon kaikista ihmisistä löytyvä tarve. On ehdottoman tärkeää osata erottaa itsensä ja omat kokemuksensa asiakkaan kokemuksesta, eikä heijastaa omia (menneitä) ongelmia asiakkaaseen. Tämä eronteko ei ole niin helppoa miltä se kuulostaa. Ihmiset sekoittavat ja vertaavat arjessa omia kokemuksia toisten kokemuksiin, vaikka nämä olisivat hyvin kaukana toisistaan. Juuri tämän takia psykoterapeuttiopiskelijat käyvät oman psykoterapian.

Mielenterveyden ammattilaisilla on usein omiakin kokemuksia mielenterveysongelmista, koska ne ovat yleisinhimillisiä ilmiöitä. Mutta ammattilainen ymmärtää, että se, mikä auttoi itseä, ei välttämättä auta asiakasta. Jos omat kokemukset olisivat se juttu, meidän pitäisi muuttaa mielenterveyskoulutusten valintakokeita. Kirjallisen kokeen, todistusten arvioinnin ja haastattelujen sijaan lyötäisiin jokaisen hakijan eteen lista ICD-10:n mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöistä ja pyydettäisiin raksittamaan elämän aikana saadut diagnoosit. Valituiksi tulisivat ne, jotka onnistuisivat bingoamaan eniten rakseja.

Tämän huvittavan ajatuskokeen myötä on selvää, etteivät omat kokemukset ole auttamistyön kriteeri. Toki ne voivat jossain määrin avittaa työntekijää ymmärtämään asiakasta, mutta omat kokemukset ja ammattitaito ovat kaksi täysin eri asiaa. Mielenterveyden ammattilaisen tulee myös osata auttaa asiakasta riippumatta siitä, onko hän kokenut samaa mitä asiakas.

Mikäli omat kokemukset todella riittäisivät pätevyydeksi, voitaisiin mielenterveysammattilaisten kalliit ja pitkät koulutukset lopettaa saman tien. Samalla pyyhkäistäisiin pois vuosikymmenien tutkimustyö ja kliininen osaaminen ja todettaisiin, ettei niillä ollutkaan mitään merkitystä. Lopulta ei enää olisi terapeutteja, jotka voisivat sanoa olevansa päteviä sen takia, että ovat käyneet psykoterapiassa.

LÄHES KAIKKI OVAT EMPAATTISIA

Empatia, ihmisläheisyys tai sosiaaliset taidot eivät nekään ole riittäviä kriteerejä traumatisoituneen auttamiseen. Suurin osa ihmisistä on jossain määrin empaattisia ja sosiaalisesti taitavia. Jos nämä riittäisivät, ihmiset eivät koskaan tarvitsisi ammattiapua, koska ymmärrystä saisi lähempääkin. Osalle ne riittävät, ja läheiset ihmissuhteet ovat monessa mielessä auttavia ja korjaavia. Kuitenkin arjen vuorovaikutus poikkeaa monilta osin psykoterapeuttisesta vuorovaikutuksesta.

Empatiaa on toki hyvä olla. Liiallisena se kuitenkin voi lamaannuttaa, jos lähtee liikaa asiakkaan kokemuksen mukaan, jolloin seuraus on se, että molempia itkettää ja ahdistaa. Tällöin terapeutti ei pysty auttamaan asiakasta. Eräs psykoterapeutti muotoili opiskeluaikoinani jotakuinkin niin, että asiakastyössä on kuvaannollisesti oltava toinen jalka asiakkaan puolella ja toinen omalla puolella. Edellisessä Kriisi- ja traumakonferenssissa osallistujia ohjeistettiin, että älkää kuvitelko itseänne asiakkaan paikalle kokemaan menneisyyden kauhuja, kun asiakas kertoo traumaattisista kokemuksistaan. Terapeutin on oltava läsnä nykyhetkessä ja autettava asiakasta itsesäätelyssä. Näin terapeutti ei huku toisen kokemukseen. Empatiaa tarvitaan, mutta niin tarvitaan ammattitaitoakin, etenkin tiukoissa paikoissa.

KEHOLLISET MENETELMÄT EIVÄT RIITÄ

On myytti, että psykoterapiassa vain puhuttaisiin ja jauhettaisiin elämän ikävyyksistä passiivisina. Etenkin traumapsykoterapiassa käytetään usein erilaisia kehollisia menetelmiä, mutta ne ovat melko yleisiä myös ylipäätään terveydenhuollossa.

Joskus kuulee sanottavan, että koska puhuminen ei auta kaikkia, on siksi parempi hakeutua esimerkiksi uskomushoitoja tai muita kehollisia menetelmiä tarjoavien vastaanotolle. Keholliset menetelmät eivät ole yksinään riittävä hoito traumoihin. Eikä niitä pidä lähteä noin vain tekemään traumatisoituneelle ilman ammatillista osaamista ja ammattilaisen arviota soveltuvuudesta, se voi olla jopa vaarallista. Maallikon tekemä hypnoosi on esimerkiksi aiheuttanut hypnotisoitavalle psykoosin. Osaamaton terapeutti voi kehollisilla menetelmillään aiheuttaa asiakkaan uudelleen traumatisoinnin. Jopa mindfulness, jota on virheellisesti markkinoitu kaikille sopivana, aiheuttaa osalle sivuvaikutuksia, esimerkiksi traumojen uudelleen kokemista ja dissosiaatiota. Sivuvaikutukset voivat kestää jopa yli kuukauden harjoituksen jälkeen.

Eikö sitten voisi ajatella, että saahan kaikkea kokeilla, ja asiakas kyllä kertoo, jos jostakin ei tule hyvä olo? Valitettavasti ei. Terapeutti on auktoriteettihahmo, joka käyttää työssään valtaa, häntä voi olla vaikea kyseenalaistaa. Asiakas on riippuvainen terapeutista, joten kyseessä ei ole tasavertainen suhde. Osalla traumatisoituneista on pahoja kokemuksia rajojen rikkomisesta, jolloin ihmisen voi olla hankalaa hahmottaa omia rajojaan, saati puolustaa niitä. Ilman traumataustaakin voi olla vaikeaa antaa rehellistä palautetta. On usein tyypillisempää syödä paha ravintola-annos mukisematta ja purnata myöhemmin somessa kuin vastata rehellisesti tarjoilijan kysymykseen. Terapian turvallisuus on vain ja ainoastaan terapeutin vastuulla, ja hänen on tiedettävä mitä tekee. Ei ole mitään merkitystä, miten hieno ja vau menetelmä on, koska terapian on ensisijaisesti oltava turvallista, ja soten ulkopuolinen tekijä ei voi tällaista turvatakuuta antaa traumatisoituneelle.

Vaikka kehollisilla menetelmillä saataisiin hetkellistä apua, ongelma on se, että kehollisia hoitoja tarjoavalla ei ole taitoja siihen, miten traumaa käsitellään psyyken tasolla. Eheytyäkseen ihmisen on pystyttävä käsittelemään trauma myös psyykkisesti ja muodostettava siitä tarina, joka integroidaan omaan elämänkulkuun. Se ei tietenkään ole aina helppoa, koska trauma tallentuu ei-kielelliseen kehomuistiin. Jos trauma ei saa sanallista muotoa, se tunkeutuu mieleen jatkuvasti. Ajatus, että vain keholliset menetelmät riittävät traumoihin, on yhtä ongelmallinen kuin ajatus siitä, että pelkkä puhuminen auttaisi, koska molempia tarvitaan. Turvallisesti toteutetut keholliset menetelmät voivat toki toimia osalla täydentävänä hoitomuotona asianmukaisen hoidon rinnalla, mutta yksinään ne eivät riitä.

TRANSFERENSSIT HAASTAVAT

Yksi haastava ilmiö terapiatyössä on transferenssi. Lyhyesti se määritellään tunteensiirroksi. Siinä asiakas alkaa tiedostamattomasti kohdistaa terapeuttiin samoja tunteita, joita hänellä on ollut johonkin merkittävään ihmiseen, esimerkiksi vanhempaansa. Terapeutilla voi myös herätä vastatransferenssi eli hänellä herää omia tunteita asiakasta kohtaan, mitkä liittyvät menneeseen suhteeseen. Asiakkaan transferenssia tutkitaan terapiassa, terapeutin ei, hän käsittelee sitä itsenäisesti ja työnohjauksessa. Hyvin hankala transferenssin muoto on traumaattinen transferenssi, jossa traumatisoitunut heijastaa terapeuttiin samoja ristiriitaisia tunteita, joita hänellä oli ja on kaltoinkohtelijaansa kohtaan.

Transferenssit hyvin todennäköisesti heräävät traumatisoituneiden kanssa, ja transferenssiyöskentelyä eivät voi maallikkoterapeutit osata. Transferenssit ovat haastavia psykoterapeuteillekin. On validi riski, että maallikkoterapeutti lähtee reagoimaan asiakkaaseen oman vastatransferenssinsa mukaisesti. Tällöin terapeutti voi alkaa kohdella asiakasta kuten kohtelisi oman elämänsä ihmissuhdetta. Kun haasteita tulee vuorovaikutukseen (ja niitä väistämättä traumatisoituneiden kanssa tulee) ja transferenssit aktivoituvat, terapeutti saattaa käyttäytyä defensiivisesti, puolustautua ja selitellä itseään. Edelliset ovat kaikkea muuta mitä psykoterapeutit tekevät.

KRIISIEN HOITO VAATII AMMATTITAITOA

Joskus kuulee, että kuka tahansa voi auttaa kriisissä olevaa ihmistä. Tämä on samaan aikaan totta ja ei ole totta. On totta, että kriisissä olevaa auttaa usein ihan vain kuuntelu, lämpö ja läsnäolo, eikä välttämättä ammattiapua tarvita. Kuitenkin edellä mainitut ongelmat ja kompetenssin puutteet pätevät traumojen lisäksi yhtä lailla kriisien hoitoon.

Kriisissä oleva on hauraassa tilassa, eikä ole ihan sama, millaisen työntekijän luokse hän menee, jos menee. On epäeettistä, jos soten ulkopuolinen terapeutti kauppaa palveluitaan kriisien hoitoon. Vaikka kriisi ei ole häiriö eikä sairaus, ei se ole myöskään mikään kevyt vaatekriisi, joka ei ole oikea kriisi alkuunkaan. Kriisissä olevan ihmisen ammatillinen auttaminen vaatii syvällistä ymmärtämistä ja osaamista mielenterveydestä. Hauraassa ja vaikeassa tilanteessa olevan tila voi pahentua, jos häntä autetaan väärällä tavalla. Kuten SPR:n sivuilla todetaan, oireileva ihminen on ohjattava ammattiapuun esimerkiksi silloin, jos hänellä on ollut mielenterveyden häiriö ennen kriisiä. Aiemmat vaikeudet ja oireet saattavat aktivoitua uudestaan haastavassa elämäntilanteessa. Kouluttamaton ei voi lähteä näitä oireita hoitamaan. Mikäli kouluttamaton hoitaa kriisejä ja traumoja, on tämä vastoin Käypä hoito -suositusta.

Koska kuka tahansa voi julistautua terapeutiksi ilman mitään koulutusta, asettaa tämä suuria haasteita alan ja työntekijöiden arvioinnille. Terapeutti voi myös vaikuttaa pätevältä. Rekisteröidyn tavaramerkin tunnus menetelmän/terapian perässä voi vakuuttaa, vaikka todellisuudessa tämä ei vielä kerro mitään, tunnuksen saa rahalla. Oikeastaan tämä herättää kysymysmerkkejä, koska terapia on tällöin terapeutin itse keksimä, eikä se perustu mihinkään vallitsevaan terapiasuuntaukseen. Täten siis menetelmä ei ole tieteellinen eikä systemaattinen hoito, josta olisi näyttöä.

Toki voi kysyä, eikö ole hyvä asia, että on lyhytterapeutteja ja muita vastaavia, jotta he voivat osittain purkaa mahdottomaksi paisunutta julkisen puolen hoitojonoa? Lyhytterapeutit voivat auttaa lievemmissä ihmiselämän ongelmissa, mutta mielenterveyden häiriöissä tai traumoissa eivät. Lopulta nämä asiakkaat päätyvät mielenterveyden ammattilaisille, jotka joutuvat sitten pahimmillaan tekemään kaksinkertaisen työn asiakkaan auttamiseksi. Pelkät hyvät aikeet eivät valitettavasti riitä traumatisoituneen auttamiseen, ja on tärkeää ymmärtää, että hyvästä tahdosta huolimatta lopputulokset voivat olla vahingollisia.

VASTUUTA EI OLE

Mikäli jotain menee pieleen terapiasuhteessa, ei välttämättä ole paikkaa, minne voi kannella. Soten ulkopuolisilla terapeuteilla ei ole lakisääteistä vastuuta työstään. Traumoja ja mielenterveysongelmia hoitavat maallikkoterapeutit poimivat rusinat pullasta eli ottavat vain heille kivat ja mieluisat jutut terapiatyöstä, mutta väistävät työn raskauden, vastuut, velvollisuudet, valvonnan ja sanktiouhan. On epäeettistä tehdä rahaa toisten kärsimyksellä vailla riittäviä koulutuksia ja velvollisuutta vastuunottoon.

Mitä tapahtuu, jos maallikkoterapeutti päätyy huonontamaan asiakkaansa terveyttä ja hyvinvointia? Onko hänellä tarpeeksi eettistä selkärankaa kuunnella asiakasta, myöntää virheensä, pyytää anteeksi ja korvata tekonsa? Edellä mainitussa maallikkohypnotisoijan tapauksessa hypnotisoitu ajautui psykoosin myötä aggressiiviseen tilaan, mikä taittui psykiatrisessa hoidossa. Maallikkohypnotisoija ei suostunut osallistumaan asiakkaansa hoitoneuvotteluihin lääketieteen edustajien kanssa.

Suomen lainsäädäntöön tarvittaisiin ns. puoskarilaki suojelemaan haavoittuvaisessa asemassa olevia, joihin mielestäni traumatisoituneet kuuluvat. Laki ei veisi kenenkään elinkeinoa, vaan se ainoastaan velvoittaisi soten ulkopuolisen ottamaan yhteyttä lääkäriin, mikäli tämä hoitaisi haavoittuvaisessa asemassa olevaa. Väite siitä, että uskomushoidot (ja maallikkoterapiat) eivät ole vaarallisia eikä niitä siksi tarvitse asettaa edes minimaalisesti säänneltäviksi, antaa päinvastaisesti kuvan, että ne eivät ole täysin turvallisia. Soten ulkopuolisille toimijoille, jotka vahingoittavat asiakkaidensa tilaa, tulisi olla jonkinlainen seuraamusjärjestelmä, ja heidän markkinointinsa ja vahingollisten palvelujen tarjoaminen tulisi voida kieltää, sanoo psykiatri Hannu Lauerma.

On tärkeää ymmärtää, että terapiatyössä ei ole kyse oikeudesta johonkin, vaan pikemminkin velvollisuus jostakin. On inhimillinen tarve haluta auttaa muita, mutta tämä ei valitettavasti ole riittävä syy mielenterveydelliseen terapiatyöhön. Ei ole mikään ihmisoikeus saada tehdä terapiaa, samaan tapaan kuin kaikilla ei ole oikeutta olla lentäjiä ja sairaanhoitajia ilman soveltuvuutta ja asianmukaista koulutusta. Työt, joissa ollaan tekemisissä ihmisten hengen, terveyden ja hyvinvoinnin parissa, eivät ole soveltuvia kaikille. Mikäli otamme terapiatyön oikeudeksi, tällöin fokus on siirtynyt tekijöihin ja pois asiakkaista. Oikeuden sijaan perustavaksi ja painavaksi eettiseksi lähtökohdaksi on otettava vahingonteon välttäminen. Kukaan ei tahallaan halua vahingoittaa, mutta riski tähän on olemassa, jos kouluttamaton lähtee terapoimaan asiakkaita, joilla on tai on ollut mielenterveysongelmia, jotka voivat nousta uudelleen pintaan terapiaprosessissa. Lupausta vahingonteon välttämisestä ei maallikkoterapeutti voi antaa trauma-asiakkaiden suhteen.

SAMOJEN SÄÄNTÖJEN TULISI KOSKEA KAIKKIA

Kouluttajien olisi suotavaa kiinnittää huomiota opiskelijavalintoihinsa ja edellyttää aiempia koulutuksia sekä ohjattua kokemusta asiakastyöstä. Kouluttajien ja yrittäjien soisi ajattelevan etiikkaa eikä rahaa. Mikäli ilmenisi, että terapeuttiopiskelija ei olisi soveltuva alalle, silloin pitäisi voida harkita tarvittaessa koulutuksen keskeyttämistä.

Tilanne on tällä hetkellä se, että moniin koulutuksiin otetaan kaikki. Tällöin kukaan ei ole välttämättä koskaan arvioinut henkilön soveltuvuutta asiakastyöhön. Vertauksena: sote-työntekijät työskentelevät ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Tähän tehtävään työntekijät sitoutuvat, ja tämän arvon tulisi näkyä myös maallikkokentällä. Usein nämä kouluttajatahot myös mainostavat opettavansa auttamaan ja tukemaan asiakkaiden hyvinvointia. On muistettava, että myös sotepuolella työntekijän ammattioikeuksia voidaan rajoittaa tai poistaa, ja opiskelijat voivat menettää opinto-oikeutensa, jos heidän katsotaan olevan soveltumattomia alalle. Ei ole reilua, että vain osan toiminta asetetaan suurennuslasin alle ja osan ei.

ALALLE TARVITAAN EETTINEN TYÖRYHMÄ

Systeemi ei ole paras mahdollinen sote-puolellakaan. Epäeettistä toimintaa ja rikoksia tapahtuu psykoterapiasuhteissakin. Valviran antama huomautus tekijälle ei välttämättä lohduta väärinkohdeltua asiakasta. Huono terapeuttikokemus voi olla hyvin satuttavaa, se voi tuntua henkiseltä raiskaukselta. Kentälle tarvittaisiin psykoterapeuttien eettinen työryhmä.

Virheitä toki sattuu kaikille asiakastyössä, mutta oleellista on se, kuinka toimii niiden jälkeen. Se, että ihminen kokee tulleensa petetyksi auttavan tahon toimesta, voi johtaa traumaoireisiin, huonontaa terveyttä, luoda epäluottamusta auttajia kohtaan sekä heikentää halua hakeutua uudestaan hoitoon.

Traumatisoitunut voi saada apua muualtakin kuin nimenomaan traumapsykoterapiasta, esimerkiksi psykoterapeutin tarjoamasta taideterapiasta. Traumapsykoterapeutteja on ylipäätään niukasti Suomessa. Ei voi luvata, että ongelmat häviävät traumapsykoterapiassa, koska asiakas-terapeuttisuhteen pitää olla sopiva, asiakkaan motivoitunut, ajankohdan oikea jne. Avun saaminen on kuitenkin todennäköisempää psykoterapeutin kuin ei-psykoterapeutin vastaanotolla.

Mainittakoon vielä loppuun, etten itse hoitaisi traumatisoituneita, jos tekisin asiakastyötä, koska yksinkertaisesti riittävä lisäkoulutus nimenomaan traumoihin puuttuu.

#huuhaa
#mielenterveydenhäiriöt
#manipulointi
#moraali
#psykologia
#tutkimukset