kalvava lihanhimo - raw-elokuva

Vuoden 2016 kannibaalielokuva Raw on pokannut useita palkintoja, mutta saanut osakseen myös kritiikkiä. Kritiikki on kohdistunut lähinnä filmin graafiseen kuvastoon. Varmasti aihe itsessään on monelle luotaantyöntävä, nimittäin ihmislihan syöminen. Toronton elokuvafestareilla piti jopa kutsua ambulanssi, kun osa ihmisistä pyörtyi näytöksen aikana. Elokuva on myös Netflixin TOP-10-listalla kauhuleffoista, jotka jätetään kesken. Jos haluat välttää spoilausta, älä jatka tämän pidemmälle.

Elokuva kertoo Justinesta, joka aloittaa opiskelut eläinlääketieteellisessä. Hän on kuuluisasta eläinlääkäriperheestä, ja myös hänen isosiskonsa, Alexia, on samassa koulussa ylemmällä vuosikurssilla. Justine on kasvatettu kasvissyöjäksi, eikä hän ole koskaan syönyt lihaa. Kuitenkin heti alkajaisiksi osana fuksirituaalia hänet pakotetaan koulussa syömään raaka kanin munuainen. Justine yllättyy siitä, että sisko ei enää olekaan kasvissyöjä. Pikku hiljaa Justine päätyy askeleittain syömään raakaa lihaa, ensin yöllä kanaa paketista jääkaapin valossa ja lopulta ihmistä. Justinelle selviää, että myös Alexia jakaa saman himon lihaan. Elokuvassa Alexian ihmissyönti menee pidemmälle kuin Justinen. Alexia yrittää opettaa Justinelle "oikeita" tapoja syödä, mutta Justine vastustelee miten milloinkin kykenee.

Pinnallisesti katsottuna elokuva on vain yksi kannibaali/taide-elokuva muiden joukossa, mutta sitä voi tulkita monella tapaa kasvukertomuksena, itsensä hyväksymisen kuvauksena ja identiteetin etsimisen tarinana. Myös seksuaalisuutta ja aikuistumista kuvataan. Itse tarkastelen elokuvaa syömishäiriön allegoriana. Elokuvassa kuvataan, kuinka Justinelle kehittyy suoranainen pakkomielle ihmislihaa kohtaan. Sitä on vaikeaa hillitä ja kontrolloida. Hallitsematon ahminta ja oksentaminen ovat olennainen osa joitain syömishäiriöitä, tätä näytetään ruudulla. Iholle nousevan ihottuman voi tulkita ruokamyrkytyksen lisäksi toiminnallisena oireiluna. Justine näkee painajaisia ja on ahdistunut. Syömishäiriö on keino hallita ahdistusta, kuten syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut psykologi Katarina Meskanen kirjoittaa oivaltavasti blogissaan. Yhdessä kohtauksessa siskokset pelaavat videopeliä, ja Alexia toteaa Justinelle tämän olevan laihtunut, ja toivoo, ettei hän kehitä itselleen anoreksiaa. Anoreksia kuvautuu epätoivottuna tilana, pahempana kuin ihmissyönti. Omat ongelmat ovat usein turvallisempia ja tuntuvat hallittavammilta kuin muut.

Myös ulkonäköä käsitellään elokuvassa, mikä sekin on usein yksi ahdistusta tuottava asia syömishäiriöissä. Vihastuttuaan Alexialle Justine kävelee autotiellä ilman paitaa. Tämän voi tulkita niin voimaannuttavasta näkökulmasta (naisetkin voi näyttäytyä julkisesti ilman paitaa, kuten miehetkin), toisaalta kohtausta voi katsoa myös avunhuutona sairastumisen hetkellä. Elokuvassa bileisiin pitää pukeutua seksikkäästi, muuten vanhemmat opiskelijat rankaisevat.

Lopulta tarina eskaloituu pisteeseen, jossa Alexia joutuu vankilaan teoistaan. Kotona ruokapöydässä isä haluaa vapauttaa Justinen syyllisyyden tunteesta, että tapahtunut ei ole Justinen vika. Hän paljastaa, että myös heidän äitinsä on samanlainen ja syö ihmislihaa. Hän näyttää äidin tekemiä arpia rintakehässään ja sanoo Justinelle: "Olen varma, että sinä keksit ratkaisun, kultaseni."

Elokuvassa on mielenkiintoista kuvausta niin siskosten suhteesta kuin perhedynamikasta. Kun yksi sairastuu mielenterveyden häiriöön, koko perhe sairastuu jollain tavalla. Elokuva käsittelee psykologisella tasolla perhesalaisuutta, joka Justinelle aikuisuuden kynnyksellä valkenee. Sinänsä loppu on melko lohduton, kun vastuu ja suvun trauma sysätään lapselle, eikä häntä auteta. Perheessä viljelty kurinalainen kasvissyönti näyttäytyy myös irvokkaana ihmislihan syöntiä vasten. Vanhemmat eivät tunnu vastuullisilta, kun ovat vain jättäneet lapsensa yksin selviämään kehittyvistä ongelmistaan. Justinea myös kehotetaan olemaan hankkimatta tyttöjä. Näin annetaan ymmärtää, että ihmislihan himo kehittyy ennemmin tytöille. Syömishäiriöön sairastuu todennäköisemmin tyttö. Elokuvassa nähdään myös, miten ympäristö ei tunnu puuttuvan mitenkään siskosten touhuihin, vaikka ne tapahtuvat aivan heidän silmiensä edessä. Sama tapahtuu syömishäiriöiden kohdalla. Ihmiset saattavat panna joitain asioita merkille, mutta ovat useimmiten sokeita muutoksille, jotka tapahtuvat hiljalleen. Syömishäiriöinen on myös mestari piilottamaan oireilunsa.

Voi ajatella, että elokuvassa näytetään, miten mielenterveyden häiriöt typistetään yksilöiden ongelmiksi. Rankaisuna joutuu jopa vankilaan, kun ei ole osannut olla kuten muut eli olematta sairastumatta. Vankila on metafora mielenterveyden häiriöiden stigmalle, niiden hyväksymättömyydelle. Ehkäpä yhteiskunnan olisi syytä ottaa vastuuta tästä asiasta. On tutkittu, että kun mainonnan määrää lisätään, ihmisten tyytyväisyys elämään laskee. Kun taas mainoksia vähennetään, tyytyväisyys nousee. Voi miettiä, tarvitsemmeko tosiaan lisää anorektisia malleja mainoksiin ja onko niiden näkeminen meille todella hyväksi.

Ohjaaja Julia Ducournau on kommentoinut, ettei ole tarkoituksellisesti käsitellyt elokuvassa syömishäiriötä, vaan ennemmin kehoa, mutta todennäköisesti syömishäiriö on alitajuisesti tullut mukaan. Ducournaun mukaan elokuva on ennen kaikkea tarina vahvoista naisista, ja se on myös "totta kai feministinen", jee! <3

Tämä oli mielenkiintoinen jatko aiemmin lukemalleni Rotukarja-kirjalle, josta bloggasin pari viikkoa sitten. Hieman samaa tematiikkaa, ihmisen eläimellisyyttä, kuvataan molemmissa teoksissa. Parhaillaan luen kotimaista chick littiä, Veera Vaahteraa, ehkä ihan hyvä! Elokuva ei ollut niin paha mitä etukäteen kuvittelin, vaikka toki se teki seuraavasta yöstä vähän levottoman, ja toi päähenkilön uneen asti. Leffan jälkeen oli pakko katsoa Frasieria sekä tämä hurmaava video, joka on tehty Sian Puppies are forever -joulubiisistä (kohtahan se joulu on!).

#Arvostelut
#Elokuvat
#Feminismi
#Moraali
#Mielenterveyden häiriöt
#Syömishäiriöt
#Taide
#Tutkimukset
#Yhteiskunta