feminismiä vai miesvihaa - naomi alderman: voima

Vuoden kohukirja on tituleerattu feministiseksi teokseksi. Voimassa nykypäivän asetelmat on käännetty nurin: naiset satuttavat miehiä ja alistavat nämä valtaansa. Voiko Voimaa kutsua feministiseksi vai onko se salamoita sinkoava kiukkuinen kostofantasia?

Voima olkoon kanssanne.

Yhtäkkiä ympäri maailmaa tytöt huomaavat, että heillä on kyky tuottaa sähköä. He pystyvät tuottamaan kipua ja tappamaan niin halutessaan. Pian kyky leviää kaikenikäisille naisille. Tämä johtaa katastforeihin, kun valta siirtyy sukupuolelta toiselle.

Tarinaa seurataan viiden päähenkilön näkökulmasta. Allie on teini, joka pakenee väkivaltaisesta ja hyväksikäyttävästä sijoitusperheestä. Myöhemmin hänestä tulee uskonnollinen johtaja, Äiti Eeva, joka lataa verkkoon opetusvideoitaan. Tunde on nigerialainen toimittaja, joka matkustaa ympäri maailmaa dokumentoiden naisten vallan kasvua. Roxy on rikollisperheen kasvatti, joka on varhain nähnyt oman äidinsä kuoleman. Hän on myös tyttö, jonka voima on lähellä supersankarin poweria. Jocelyn on senaattori Margotin tytär. Jocelyn ei hallitse voimaansa ja se aiheuttaa hänelle vaikeuksia. Niinpä Margot päätyy perustamaan leirejä, joilla tytöt voivat harjoitella ja opettaa toisilleen voiman käyttöä.

Tarinassa ei ole puhtaasti hyviksiä ja pahiksia, kaikki ovat mixejä. Se on ansio, koska tällainen katsantotapa on lähempänä realistista ihmisen luonteen kuvausta. Olkoonkin, että hahmot eivät ehkä ole lopulta niin kiinnostavia ja moniulotteisia kuin vaikkapa Harry Potterin Kalkaros, ovat ne tähän tarinaan riittäviä ja sopivia. Tarina on tyyliltään enemmän intensiivinen ja teemallinen kuin henkilövetoinen.

Kirjaa voi kuvata jännittäväksi trilleriksi, jota ei malta jättää kesken. Kyyti oli sen verran hurjaa ja väkivaltaista välillä, että piti vaihtaa hetkeksi vähän rauhallisempaan Tiina ja mummo -kirjaan. Uskoisin monen viihtyvän teoksen parissa. Niin tein minäkin, vaikka samalla lukeminen oli välillä vaikeaa. Kun asetelmat on käännetty toisin, näkee nykyisyydenkin kirkkaammin. Tarinassa miehet pelkäävät naisia, eivät uskalla liikkua yksin kaduilla, naiset satuttavat miehiä ihan vaan huvin vuoksi, nuoria ja hyvännäköisiä miehiä raiskataan, keski-ikäinen poliitikko tarjoaa nuorelle miehelle drinkin saadakseen tältä  seksiä, hallitsijaa palvelevat miehet, joiden nännit näkyvät paidan läpi, miehiä pyydetään vaikenemaan kun eihän näillä ole koskaan mitään järkevää sanottavaa.

Tämä kaikki on niin naurettavaa ja sairasta. Silti tätä vaan tapahtuu ja se on meille normaalia. Olen surullinen siitä, että pelkään liikkua pimeällä tai odottaa bussia yksin. Olen lukenut transmiesten haastatteluja, joissa he kertovat, etteivät enää uskalla puhutella naisia, koska naiset on opetettu pelkäämään miehiä. Eihän sen näin kuuluisi olla, tämän todellisuuden. Hieman samankaltaista asemien vaihtamista on Rotukarjassa, josta kirjoitin kesällä.

Mikko Nenonen kysyy Hämeen Sanomien arvostelussaan: "Onko kirjan tarkoitus osoittaa, että siinä miehiin kohdistuva alistava voima on jotain, jota naiset kokevat nykypäivänä? Miksi sitten naisista on pitänyt tehdä vielä pahempia kuin mitä miehet ovat nyt?"

En voi kuin todeta, että ikävä kyllä romaanissa kuvatut asiat ovat olleet ja ovat edelleen täyttä totta naisille. Edelleen naisia hakataan, raiskataan ja kidutetaan hyvin julmilla ja sadistisilla tavoilla. Naisten sukuelimiä silvotaan vailla järkevää syytä (tässä yksi hyvin kirjoitettu juttu Maria Petterssonilta), naisilla on ulkonaliikkumiskieltoja, joissakin kulttuureissa nainen ei vieläkään saa puhua ilman miehen lupaa. Intiassa raiskataan päivittäin noin sata naista, siellä tavataan myös polttaa naisia elävältä.

Aldermanin kuvaus ei siis ole lainkaan liioittelua mitä tulee naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, halveksuntaan, vainoon ja eristämiseen. On toki muistettava, etteivät kaikki miehet ole väkivaltaisia naisia kohtaan, mutta näitä hirmutekoja tapahtuu silti. Arkipäivän seksismiä ja häirintää on enemmän kuin tilastoissa näkyy, se on huomaamattomampaa. Siksi teos on tärkeä #metoo-ajan kirja, koska se herättelee ja saa katsomaan todellisuutta uudesta vinkkelistä.

Margaret Atwoodia fanittavat todennäköisesti pitävät teoksesta, Atwood on nimittäin toiminut Aldermanin mentorina. Atwood sai juuri Booker-palkinnon. Palkinnoista puheen ollen, Voima voitti Baileys Women's Prize for Fiction -palkinnon. (Mietin aina, että saako palkinnon voittaja pullon Baileysia tai onko raati naukkaillut likööriä kiperää valintaa tehdessään? Voinko ilmoittautua raatilaiseksi?)

Ennen kaikkea teos käsittelee mielestäni vallan eri muotoja ja sitä, miten se turmelee haltijansa. Vastauksena kysymykseen, onko teos feministinen vai ei, on mielestäni kyllä. Minusta kaikki, mikä saa positiivisella tavalla kyseenalaistamaan sukupuolen ja näkemään sen uudella tavalla, on feminististä (kuten vaikka tämä hauska ranskalaisleffa I am not an easy man, jossa sukupuoliroolit on vaihdettu). Tässä mielessä Aldermanin teos on onnistunut. PBS:n haastattelussa kirjailija toteaa, että on ainoastaan halunnut osoittaa, että moraali ei katso sukupuolta, että naiset kykenevät julmuuteen siinä missä miehetkin, ei muuta.

Huomautettakoon vielä, että tarinassa myös naiset satuttavat toisiaan. Eli sori vaan, ei ole miesvihaa! Obaman Barackki myös listasi teoksen yhdeksi vuoden 2017 lempikirjoistaan, juhuu! Seuraavaksi näemme sitten kirjasta tehdyn tv-sarjan, jota Alderman parhaillaan käsikrjoittaa.

Naomi Alderman: Voima (The Power)
Käännös: Marianna Kurtto
Gummerus (2019)
411 s.

Muissa blogeissa:

Amman lukuhetki
Eniten minua kiinnostaa tie
Annelin kirjoissa
Tähtivaeltajablogi
Reader, why did I marry him?
Sunnuntaisatuja

#arvostelut
#feminismi
#kirjat
#moraali