Annoin haastattelun energiavarkaista Ilta-Sanomiin. Kyseessä ei ole tieteellinen termi, vaan kansantermi, jolla kuvataan jollain tapaa kuluttavaksi koettua käyttäytymistä. Kaikki käyttäytyvät joskus kuluttavalla tavalla, joten kyseessä on subjektiivinen kokemus.

#psykologia

Luin vastikään psykologi-kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäisen Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC -teoksen. Kirja sai pohtimaan itsetuntoa ja itsemyötätuntoa sekä sitä, miten jälkimmäinen on lopulta ensimmäistä tärkeämpää. Tekstin lopussa kerron myös, miksi itsen rakastaminen ei ole välttämätöntä hyvän elämän kannalta.

Suomessakin mm. Luo itsesi uudelleen -kirjasta tunnetuksi tullut motivaatiopuhuja Joe Dispenza on herättänyt kiinnostusta erityisesti uushenkisissä piireissä. Ihmiset kehottavat tutustumaan "neurotieteilijä" Dispenzaan, kun väitellään esimerkiksi aivojen neuroplastisuudesta. Miksi kuitenkaan Joe Dispenza ei ole pätevä lähde?

Tuoreimmassa Tiede-lehdessä (5/2021) juttuni kiittämisen ja kiitollisuuden merkityksestä.  Kiitos on yksinkertaisin kiitollisuuden ilmaisu, ja kiitollisuudella on todettu useita hyvinvointivaikutuksia mm. terveyteen, uneen, tunteiden säätelyyn ja jopa traumoista selviytymiseen. Kannattaa kiittää, siitä nimittäin hyötyvät niin kiittäjät, kiitetyt kuin kiittämisen todistajat.

Tekstinäyte:

"Myös tutkimusten mukaan kiitollisuuden ilmaiseminen muodostaa hyvän tekemistä ruokkivan kehän. Kiitoksen saamisen on osoitettu lisäävän avuliaisuutta. Mekanismin on todettu kytkeytyvän arvostetuksi tulemisen tunteen heräämiseen. Se taas motivoi tekemään hyviä tekoja toisille. Kiitetty haluaa panna hyvän kiertämään.

Toimiakseen toivotulla tavalla kiitoksen on kuitenkin oltava vapaaehtoinen. Painostuksen alla puserrettu kiitos herättää usein vain ärtymystä ja mielipahaa. Kiitoksen pitäisi olla myös konkreettinen ja kytkeytyä tekemiseen tai asiaan, jotta vastaanottaja tietää, mistä häntä kiitetään."

#lehtijuttujani
#positiivinenpsykologia
#psykologia
#tutkimukset

Juuri ilmestyneessä Tiede-lehdessä (2/2021) on psykologian artikkelini optimismista, pessimismistä sekä siitä, voiko optimistiksi oppia. Länsimainen kulttuuri tapaa arvostaa positiivisuutta ja tsemppihenkeä, mutta pessimismiäkin tarvitaan. Toinen ei ole toista parempi, vaan toisissa tilanteissa kannattaa valita optimistinen ajattelutapa, toisissa taas toimii paremmin pessimistinen strategia. Keskeistä näissä molemmissa ajattelutavoissa on tasapaino. Sekä liiallinen optimismi että pessimismi ovat haitallisia hyvinvoinnille.

Tässä pieni ote jutusta:

"Optimismia voi pitää myös yhtenä käyttäytymisen muotona. Mikään käyttäytymisen muoto taas ei toimi kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Joskus on hyödyllistä olla kiltti ja joustava, joskus taas jämäkkä ja järkähtämätön. Samoin on optimismin laita. Väärin käytettynä siitä voi olla haittaa.
Yltiöpäinen positiivinen ajattelu voi estää meitä esimerkiksi näkemästä muiden kärsimystä ja tuntemasta empatiaa. Jokaisella on varmasti kokemuksia hetkistä, jolloin olisi mieluummin toivonut kuuntelua kuin tsemppausta.
Aivokuvantamistutkimuksista tiedetään, että yltiöoptimistien aivot eivät mielellään käsittele informaatiota, joka koskee tulevaisuuden vaaroja. Ne ennemmin ohittavat uhkat, toisin kuin vähemmän optimististen aivot.
Sen sijaan yltiöoptimistien aivot tuntuvat reagoivan herkästi informaatioon, joka on odotettua parempaa. Pelitutkimuksissa optimistien on todettu pitävän kiinni uskostaan voittoon, vaikka he olisivat juuri hävinneet.
Yltiöoptimismin uskotaankin olevan yksi syy muun muassa vuoden 2008 pörssiromahdukseen. "

#lehtijuttujani
#positiivinenpsykologia
#psykologia
#tutkimukset

Meeri Koutaniemi ja Ann-Mari Leinonen tarttuvat kirjassaan mitä karmeimpaan: seksuaaliväkivaltaan. Kirjassa pääsevät ääneen 14 ihmistä, joille on tehty seksuaalista väkivaltaa. Useimmat jakavat tarinansa omilla kasvoillaan.

Viikko sitten katsoin viimein Ari Asterin ohjaaman Hereditary-elokuvan (2018). Se oli yksi vuoden tapauksista, eikä syyttä. Hereditary ei ole perinteinen kauhuelokuva ja siksi juuri se on mielenkiintoinen. Seuraava arvio sisältää juonipaljastuksia.

Elina Kilkun osittain omakohtaisista kokemuksista ponnistava fiktiivinen nuortenromaani tuo esiin lapsen ja keski-ikäisen miehen välisen suhteen.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisromaanissa käsitellään yhtä kuvottavinta ja järkyttävintä asiaa maailmassa: kun vanhempi käyttää lastaan hyväksi. Kirja pohjautuu osittain kirjailijan omaan elämään.